Täällä ollaan jo toista viikkoa kipeänä. Mä en oikeesti muista koska olisin ollut näin kipeä. Mulla oli paha flunssa joku muutama viikko sitten. Siitä mulle oli jäänyt jäljelle tosi sitkeä yskä. Maltoin lepäillä tasan sen viikon ja sen jälkeen rupesin aika normaalisti taas lenkkeilemään ja treenaamaan. Mitä tästä opimme: odota kunnes olet täysin terve! Ei voi muuta kuin itteään syyttää. Viime viikolla loppuviikosta mun olo alkoi mennä taas huonompaan suuntaan. Meillä oli torstaina se iso markkinoinnin ja kansainvälisen kaupan tentti, johon mä laahustin särkylääkkeen voimalla. Onneksi sain tentin oikein hyvin tehtyä ja nyt se on ohi!
Mä oon tosi harvoin kipeänä ja en edes muistanut kuinka kurjaa se on. Ja ulkomailla vielä kurjempaa. Mä olin päättänyt, etten kyllä lähde lääkäriin kuin pakon edessä. Kun olo ei ollut eiliseen mennessä vielä kohentunut yhtään, pikemminkin päinvastoin, päätin, että nyt on mentävä. No se ei ollutkaan sitten niin yksinkertainen homma. Mulla ei nimittäin ollut mitään hajua mihin mennä. Toki täällä on julkinen terveydenhuolto, mutta mulla ei ollut eilen voimia lähteä matkustamaan ympäri kaupunkia. Onneksi hollantilainen ystäväni auttoi minua. Jälleen kerran. Hän oli äitinsä kanssa googlettanut lähelläni olevia lääkäreitä ja niinpä hän antoi minulle numeron. Yritin eilen aamulla soittaa sinne ja minkä vastauksen sainkaan: puhelinvastaaja HOLLANNIKSI. Öööö... Suljin luurin ja mietin, että mitäs nyt. Päätin yrittää vielä uudelleen ja keskittyä tosissaan jospa mä jotain ymmärtäisin. Vastoinkäymiset eivät loppuneet siihen sillä toisella yrittämällä puhelimeni ilmoitti, että prepaid-liittymästäni oli arvo loppu. Eipä enää soitettu mihinkään. Whatsappasin ystävälleni, että nyt ollaan lirissä. Hän oli yliopistolla luennolla, mutta antoi onneksi minulle äitinsä numeron. Ei muuta kuin whatsappia seuraavaksi hänelle. Ja hän oli pelastava enkelini. Hän soitti puolestani lääkäriin (aivan taloni vieressä) ja varasi minulle ajan tunnin päähän. Huh!
Tunnin päästä laahustinkin jo kohti lääkäriä. Ja toinen pelastava enkeli, rakas tanskalainen kämppikseni, mun käsikynkässä mua sinne saattamassa. Lääkäri puhui suht hyvää englantia ja määräsi mulle vahvimmat antibiootit. Nyt mä olen ollut täysin petissä jo monta päivää ja toivon, että olo pian kohenisi. Vieläkin tosi kurja ja kuumeinen olo, mutta jospa jo huomenna olisi parempi. :)
Tällaisina hetkinä jos joskus tulee koti-ikävä. Miettii vaan kuinka haluaisi olla porukoiden hoivattavana kotona ja mennä lääkäriin ilman mitään säätöä kielen tai minkään muunkaan kanssa. Vaikka mullakin on täällä monta kämppistä, jotka ovat auttaneet mua tosi paljon, silti tulee olo, että on aika yksin. Varsinkin öisin kun ei saa nukuttua. Niinä hetkinä tulee itku silmiin ja niin palava halu palata kotiin. Mä oon näinä päivinä monesti ajatellut kuinka asiat on aina niin suhteellisia. Joskus koti-Suomessa valitan jostain niin turhista asioista. Täällä mä oon tällä hetkellä kaukana kotoa, kuumeen kourissa ainoana toiveena vaan parantua. Joten tämä on itselleni tulevaisuuteen: it could be worse!
Ja mä en tosiaan ole ollut täällä yksin. Mun kämppikset ja ystävät on auttanu mua kaikessa mihin oon vaan pyytänyt tai ollut pyytämättä apua: käyneet kaupassa, tulleet lääkäriin kanssani ja kysyneet vointia päivittäin. Tästä tilanteesta olen myös oppinut, että pitää kehdata pyytää apua kun sitä oikeasti tarvitsee. Sitä varten on ihmiset ympärillä. Ja koska itse auttaisin automaattisesti vastaavassa tilanteessa kun joku pyytäisi apua, niin miksi ei toiset auttaisi. Kyllä apu vaan tuntuu niin hyvältä kun sitä aidosti tarvitsee.
Siitä tentistä vielä. Mä en oo koskaan varmaan lukenut tenttiin niin paljoa kuin nyt! Toki lisäpanostusta vaati englanninkielinen ammattisanasto, mutta kyllä siihen oli asiaakin. Lisäksi kun täällä ei oikein tiedä, mitä meidän kuuluu tenttiin tietää. Opettajat hollannissa arvostavat enemmänkin lyhyitä, ytimekkäitä vastauksia. Suomessa olen tottunut selittämään jokaikisen sanan ihan kysymyksestä lähtien ja osoittamaan, että olen myös oivaltanut asian.
Pahoitteluni niin kattavasta sairauskertomuksesta. Halusin vaan jakaa näitä vaihdon ei-niin-hyviä päiviä. Vaikka mä oon täällä niin onnellinen ja nautin tästä vaihdosta ihan täysillä, ei kaikki päivät ole ruusuilla tanssimista. Samaa arkea se on täällä kuin Suomessakin. :) Päivitän heti jotain kivempaa kun pääsen punkan pohjalta hieman jaloilleni.
Energiaa syysiltoihin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti